Huonoin saarna, vahvin rakkaus – mitä tapahtui kirkossa sunnuntaina
Pahoitteluni alkuun oletettua pidemmäksi venynyttä taukoa kirjoittamisessa. Olen taistellut viimeisimmän kirjoituksen teemojen kanssa useaan otteeseen. Viimeisimpänä viime sunnuntain messussa, jossa koin elämäni huonoimman (ja samalla tavallaan parhaimman) saarnan tähän mennessä. Pääsin siinä tilanteessa olan takaa harjoittamaan omaa oppiani: Lähetä Rakkautta sinne mistä se on kadonnut.
Olen pohtinut haluanko edes kirjoittaa tästä aiheesta mitään sillä se jakaa mielipiteitä. Mutta koska kutsumukseni huutaa kovaan ääneen pääsyä pintaan, niin tässä sitä mennään.
Kun saarna täyttyi vihasta – kokemus kirkossa joka pysäytti
Sunnuntain aiheena oli siis Marian ilmestyspäivä. Ilon ja onnen päivä siis! Aurinko paistoi taivaan täydeltä, linnut lauloivat ja kirkko oli täynnä ihmisiä. Jollain konstilla puheenvuorossa oleva pastorimme, jota en entuudesta tuntenut, paljastikin omat luurankonsa. Saarnassaan hän purki vihaa ja katkeruutta vastakkaista sukupuolta kohtaan. En ole koskaan aikaisemmin tuntenut niin voimakasta tarvetta poistua kirkosta kesken kaiken. Pysyin visusti penkissäni rukoillen itsekseni apua Kristukselta, sillä tuo viha, katkeruus ja halveksunta tulvi niin ylitseni, etten tuntenut hetkellisesti rakkautta ollenkaan.
Tiesin tuon tunnekuorman tulevan itseni ulkopuolelta ja Kristuksen asuvan sisälläni. Eli keskityin omaan sydämeeni ja kaikkeen hyvään mitä edessäni näin. Näin yksinäisen eksyneen lampaan puhumassa saarnastuolissaan, myötätunto heräsi. Näin seurakunnan painuneena penkkiensä pohjalle, puolustusvietti heräsi. Näin auringon silmäkulmassani, kuulin lasten leikkivän leikkipaikalla, kaikki rakkaat lampaat edessäni, ja siinä samassa täytyin taivaallisella rakkaudella.
Se virtasi lävitseni kuin hyökyaalto, raivaten pimeyden tieltään, pulputtaen käytävän lattiasta kuin iloinen lähde. Hyvä etten alkanut nauraa ääneen, sillä riemu oli niin valtava. Ja yllätyksekseni huomasin kirkkokansankin alkavan yksi toisensa jälkeen hymyilemään. (Usko tai älä, se ei johtunut edelleenkään saarnasta. Maria oli unohtunut siitä aikaa sitten.) Kun vihdoin pääsimme laulun saattelemana ehtoolliselle, huomasin monien töin ja tuskin hillitsevänsä riemuaan. Lapset olivat siirtyneet aulaan juoksemaan ja leikkimään. Heidän riemun kiljahduksensa kaikuivat etäisesti taustalla.
Kun Jumalan rakkaus täytti kirkon – Pyhän Hengen kosketus
Lähde jatkoi pulputtamistaan käytävällä ja osa seurakuntalaisista nauroikin ääneen tullessaan ehtoolliselta. En ole koskaan ennen todistanut vastaavaa. Lähde jäi tulvimaan kirkkoon vielä lähtiessänikin. Ehkä se on siellä vieläkin ❤️ Käy toki itse katsomassa tarttuuko Henki sinuunkin seuravalla kirkkovierailullasi.
Koska edellisessä artikkelissani myös avauduin itselleni tärkeästä aiheesta, eli musiikista, laitan tähän myös tämän viikon tunnelmani. (Ei markkinointia, mainosta, tms. ihan vain siksi että “loistava biisi!”) Jos joku haluaa vielä neuvotella kanssani siitä voiko yksi kokonainen musiikkigenre olla epäpyhää, niin jatkan mielelläni keskustelua. Tällä hetkellä minua ei voi pysäyttää enää mikään.
✨ Loppuun kappaleen sanoin tämän viikon opetus:
I opened my eyes
To a brand new world
A place where darkness
Is meant to show your inner light
Vastaa